Wahlroos

 Antti Tuurin tuore kirja Wahlroosista sysäisi ajatuksiini jotain tietoisesti syrjään siirtämääni, jotain joka silloin tällöin on silti vaivannut. Kirja kertoo Jukka Jalmari Wahlroosista, johon Tuuri tutustui ollessaan 20-vuotias. Wahlroos oli silloin yhdeksän. Sukunimestä Wahlroos tulee ainakin osalle suomalaisista mieleen pankkiiri Wahlroos ja veikkaan, että se on Tuurin tarkoituskin, herättää ihmiset huomaamaan, että jokainen ihminen on kirjan arvoinen. Kirjan päähenkilö Wahlroosin erityispiirre on yksi ylimääräinen kromosomi, nykyisin sitä kutsutaan downin syndroomaksi, joskus aiemmin puhuttiin mongoloideista. Antti Tuuri onnistuu siinä, mitä minäkin olen yrittänyt, mutta epäonnistunut. Tuuri kirjoittaa pienoiselämäkerran, jossa kromosomi tai muut ihmiset eivät varasta pääosaa vaan pääosassa on Jukka Wahlroos. Silti Tuuri kirjoittaa peittelemättä sitä, että toisten ihmisten rooli on tavallistakin tärkeämpi jotta Jukka  voi elää täyttä elämää mahdollisuuksineen ja mahdottomuuksineen.

Minäkin olen aikoinaan tavoitellut tuon kaltaista otetta kehitysvammaisuuteen liittyviin teksteihin siinä onnistumatta. Kävin läpi toistakymmentä vanhaa muistitikkua ja niin vaan vielä löytyi melkoinen määrä tekstiäni aiheesta. Löysin lähes kaksikymmentä vuotta vanhat tutkimussuunnitelmat ja aineistojen esittelyt. Myös joitakin kenttäpäiväkirjojen palasia ja aiheesta aloittamiani artikkeleita löytyi, Olen siis viettänyt aiheen parissa paljon aikaa, mutta valmista ei ole koskaan tullut. En enää edes muistanut kaikkia havainnonnin ja haastattelujen kohteitani sillä kirjo oli laaja. Olin vieraillut eri puolilla Suomea laitoksissa, erilaisissa niin kutsutuissa palveluasunnoissa, kotona perheen kanssa asuvien ihmisten luona. Olin jututtanut tai haastatellut melkoisen määrän ihmisiä, joilla on jonkinlainen diagnosoitu  kehitysvamma kuten myös ihmisiä heidän ympärillään. 

Tällä moninaisuudella asetin itselleni mahdottoman tehtävän. Miten ihmeessä minä tutkija olin luullut onnistuvani näkemään ja raportoimaan jotakin mielekästä keskenään täysin erilaisista, eri ikäisistä, eri sukupuolta olevista ihmisistä, joille monenkirjavat sairaudet asettivat aivan erilaisia esteitä. Ja jotka ympäröivän yhteiskunnan silmissä olivat keskenään tyystin erilaisessa asemassa jo pelkästään sen suhteen, antoiko heidän ulkoinen olemuksensa jonkinlaisia vihjeitä normeista poikkeavasta toimintakyvystä tai käyttäytymisestä. Ja joiden elämää diagnoosista riippuen sääteli myös erilainen lainsäädäntö. Ja jotka - tai joiden tukijoukot - joutuivat keskenäänkin kamppailemaan etuuksista ja oikeuksista toisistaan erottautumalla. 

Tutkijan työn perusohjeista tärkeimpiä on "Rajaa". Muistaakseni kuvittelin, että sana "asuminen" ja "arki" riittävät rajaukseksi. Eivät ne riittäneet, eivät ainakaan tavalleni lähestyä aihetta, Kaikki tietämäni asumismuodot laitoksesta palveluasuntojen moninaisuuteen ja yksityisasuntoihin kävin läpi eikä muuta punaista lankaa löytynyt kuin "kirjo".  Jokainen samankin palvelujärjestelmäkäsitteen alle sijoittunut vierailukohde oli ainutlaatuinen. Ja sitten arki. Arkihan pakenee käsitteenä kaikkia määritelmiä. Mehän elämme arkeamme koko ajan, yötä päivää. 

Mitään tutkimukseksi kutusuttavaa tuskin saan nytkään aikaan, silti haluan vielä kerran palata keskenjääneeseen työhön. Haluan kirjoittaa niistä merkityksellisistä kohtaamisista, jotka vieläkin  muistan.  Yritän tavoittaa ajatuksiani, jotka silloin tuntuivat jollakin tavoin tuoreilta ja joiden täsmällisellä muotoilulla toivoin voivani ainakin kyseenalaistaa jotakin vakiintuneita puhetapoja, ehkä käytäntöjäkin, myös kirjoittamalla toisin. 

P.s. Lyhyt pätkä Tuurin kirjasta: "Aikuiseksi ehdittyään Wahlroos suri sitä, että useimmilla ihmisillä oli kaksi etunimeä ja joillakin kolmekin, mutta hänellä etunimiä oli vain yksi.  Vuonna 1993 hänelle rekisteröitiin virallisesti toinen etunimi, hänestä tuli Jalmari isoisänsä Hjalmar Wahlroosin mukaan. Toisen nimen antaminen merkittiin kirkonkirjoihin, ja siitä luettiin tieto Johanneksenkirkossa normaalin sunnuntaipalveluksen jälkeen kirkollisten kuulutusten mukana. Wahlroos oli tuolloin pian neljänkymmenen, ja toisen, uuden nimen kuuleminen Johanneksenkirkossa saarnastuolista oli merkittävä tapaus, jota hän muisteli pitkään."  

Kirja: Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä. Kustannusyhtiö Otava 1922.

 

Äitini Kirsti

 Englannin kuningatar Elisabet toinen on kuollut. Kun katson viimeistä kuvaa kuningattaresta, sitä jossa hän kaksi päivää ennen kuolemaansa täyttää velvollisuuttaan, nimittää pääministeriksi Lizz Trustia, minä liu'un muistamaan äitiä.  Kirsti oli päivälleen seitsemän kuukautta kuningatarta vanhempi. Vanha Kirsti olisi hyvin voinut pukeutua täsmälleen samoin kuin Elisabet tavatessaan Trustin. Paitapusero, neuletakki, ruudullinen vekkihame, järkevät matalakorkoiset kengät. (Äiti käytti usein sanaa "järkevä").  Korvakourut, valkoiset hiukset kauniisti kammattuina kasvoja kehystämässä, ehkä ripaus huulipunaakin. (Ainakin äiti pyysi minua ostamaan viimeisinä vuosinaan huulipunapuikon.)  Hieman kumarassa, hymyillen. Elisabetin hymy vaikuttaa aidolta, ilmeet uteliailta, kiinnostuneilta. Äidin hymy oli sellainen, aito. Äiti oli utelias, kiinnostunut ihmisistä ja asioista loppuun asti.

Äiti sanoi saaneensa viktorianisen kasvatuksen. Se tarkoitti pidättyväisyyttä, hillittyä käytöstä, omien tunteiden peittämistä, tiukkaa yksityisyyden ja intimiyden varjelua. Ja se tarkoitti velvollisuuksien täyttämistä.  Huumori ja hersyvä, kyyneleet silmiin tuova nauru oli sallittua, itkupotkuraivarit ei. Ehkä siksi äiti nauroi paljon myös isän kuoltua, muisteli menneitä hauskuuksia. Peitti huumorilla hirveän kivun ja ikävän, jotka vasta myöhemmin ymmärsin olleen päällimmäiset tunteet miehen kuoleman jälkeen.

Kuningatar Elisabetin kämmenselät ovat kuvassa sinimustat. Sellaiset kädet äidilläkin lopulta oli. 

Tämän kuvan olen ottanut vain joitakin päivä ennen äitini kuolemaa. Äiti kuoli vain muutamaa vuotta kuningatarta nuorempana. Oli toukokuu. Oli 23.5. 2018. Päivä ja vuosi minun täytyi käydä tarkistamassa. Äiti muisti kaikkien läheistensä syntymä- ja kuolinpäivät. Hän on säilyttänyt kuolinilmoitutkset ja hautajaisten ohjelmat. Itse asiassa hän on tavalla tai toisella (ei aavistustakaan miten) hankkinut ja säilönyt kaikki lehtiuutiset ja painetut lehtiartikkelit meistä läheisistään. 

Äiti kuoli Siilaisten vuodeosastolla Joensuussa enkä minä ollut siellä silloin, sillä hetkellä. Minulla on armottoman pitkä lista asioista, joita minä en. Ja hyvin lyhyt siitä, mitä tein ja senkään listan teot eivät juuri lohduta.

Minun äitini oli arka ja aina jostakin peloissaan, ahdistunut. Ja hän oli valtavan rohkea eikä koskaan väistänyt asioita, joita piti velvollisuuksinaan. Hän astui pelkuruudesta tuekseni nuoruuteni (ja ehkä hänen elämänsä) kauheimmissa tilanteissa eikä hän koskaan väistynyt.  Hiljaa, taustalla, ei koskaan tunkeilevasti. Pisti muiden tarpeet omiensa edelle, mutta luuli myös voivansa vaikuttaa asioihin, jotka eivät olleet hänen ulottuvillaan, hänen vaikutettavissaan. Kantoi syyllisyyttä teoista tai tekemättä jättämisistä, jotka eivät olleet hänen syytään eivätkä hänen vallassaan. 

Kirsti Kyllikki Tedre, o.s. Kinnula, ent. Andersson, s. 21.8.1925 - k. 23.5.2018. Haudattu Vilppulan hautausmaahan. 

P.s. Yhden itkupotkuraivarin silti muistan. Olin varhaisessa teini-iässä ja yskinyt viikkotolkulla pahalta kuulostavalla pontevuudella, kuin keuhkot olisivat tulossa pihalle. Äiti oli päivästä toiseen patistellut minua lääkäriin. (Hänen vankkumaton uskonsa lääkäreiden kaikkivoipaisuuteen kuului niiden lukemattomien  asioiden joukkoon, jotka minua ärsyttivät). Olin niskoja nakellen kieltäytynyt kerta toisensa jälkeen.  Kunnes  hän yhtenä aamuna heittäytyi jalkoihini lattialle, potki ja huusi. (Potki niin, että satutti polvensa, joka oli pitkään kipeänä sen jälkeen.)  Olin hämilläni ja nolo. En tiedä oliko se myötänoloutta vai hävettikö minua se, että olin omalla käytökselläni saattanut hänet sellaiseen tilaan.  Menin lääkäriin.  

Miulla on ikävä sinua, äiti. 

En katso kuvia, vilkaisen vaan - Mariupol 10.3.2022

 

En koskaan katso videoita sodan taisteluista

joskus vilkaisen, en näe

en kuvia palavista rakennuksista

luhistuneista taloista, romahtaneista silloista

kumollaan lojuvista autonraadoista

hiiltyneistä puista

kadulla lojuvista ihmisistä

en kuvia eläinten tyhjistä katseista

Mutta minä kuuntelen, tosin hajamielisesti

kuin kiertelisin torilla ilman ostoaikeita

röngän ääni rauhoittaa, suodattaa, neutralisoi

sanat voin sietää, kuvat särkevät

Vaikka nehän ovat vain kuvia

eikä näinä disinformaation aikoina

voi tietää, ovatko ne edes totta

Lapsi totisena nenä junan ikkunalasissa

isä hyvästelemässä perhettään

kääntyäkseen kohta takaisin tappamaan, kuolemaan

pieni punapaitainen poika 

vatsallaan rantaveteen huuhtoutuneena

jalaton ihminen tai koira

ei voi tietää mikä on totta

Tuliko selväksi

en koskaan katso kuvaa sodan tuhoista niin että näkisin

mutta nyt siis katson

Kangas on punainen, koristeltu erikokoisin mustin palloin

helakan vihrein lehdin, ainakin luulen että lehdin

en pysty näkemään selvästi

kangas on asetettu paarien päälle

ei, ei asetettu, se on viskattu niille kuin olisi hirveä hoppu

ei, ei hoppu

sanotaan mielummin että tulenpalava kiire, hätä

paarit ovat ehkä vihreää nailonia, vaikea sanoa

paarien edessä juoksee kaksi kantajaa, takana kolme

kahdella luotiliivit, yhdellä kypärä, 

toisilla toppatakkeja, pipo tai lippalakki

voi hyvä tavaton! pipo!

Talo paarien takana on kaksikerroksinen

ikkunoiden mustat aukot ovat paikoillaan

täsmälleen siinä mihin joku on ne joskus riviin piirtänyt

porraskäytävänkin hän on varmasti suunnitellut

sitä ei enää ole

keltaiset eristeet roikkuvat pitkin seiniä

savuaa

Puut ovat lehdettömiä

kevät ei ole ehtinyt Mariupoliin ellei sitten

ellei sitten lehdetkin ole palaneet

Sanoinko jo

paarien päällä on punainen, mustapallollinen kangas

sellaisia näkee lastenhuoneissa

keskemmällä kangasta jotain vihreää, ehkä lehtikuvio

tihrustan, en näe, joudun kuvittelemaan

kuvio jää ikävästi paareilla selällään makaavan naisen alle

onko kankaassa tosiaan vihreitä lehtiä?

haluaisin nähdä tarkemmin

naisen vatsa on valtava, kohoaa kohti taivasta

lapsen täytyy olla syntymäisillään

Naisen reidestä alkaa punainen juova, kankaan punaista tummempi

se tahraa kankaan ikävästi

yritän kohdentaa katseen naisen jalkoihin

Näenkö jalkaterät? Näenhän?

En halua tietää

ehkä tämä ei edes ole totta

näinä disinformaation aikoina

Mutta talo siinä on

ja piha

ja ihan pian lehdet puhkeavat puihin

lapset saavat riisua raskaat talvivaatteet

vedellä saappaankärjillä puroja hiekkaan

kun aurinko sulattaa lumen

saavat hypätä narua

kirkua ja kikattaa

ja joku kiukkuinen aikuinen kurkistaa verhon takaa

marmattaa kun häiritsevät, ei saa hetken rauhaa

lasten meteliltä

Silva Tedre

HS 11.3.22

Lapset ja sota

(Julkaistu Karjalan Heilissä 24.8.2016)

Tartto on moderni vanhojen puiden ja puistojen kaupunki, jonka keskellä virtaa Emajoki.

Kävelin kaksi kuumaa kesäviikkoa sen lehmusten alla piilossa auringolta. Milloin kiipesin Toomenmäelle, milloin kuljeskelin jompaakumpaa joen rantaa kunnes taas pysähdyin jonkin kiinnostavan asian äärelle.

Tartossa historia on läsnä kaikkialla. Osin näin on siksi, että sitä pidetään esillä, mutta siksikin, että monet viime vuosisadan historialliset käännekohdat paikantuvat sinne. Vajaan vuosisadan takainen Neuvosto-Venäjän ja Viron välinen rauhansopimus solmittiin majapaikkani naapurissa Vanemuisekadulla, Suomen ja Venäjän sopimus myöhemmin samana vuonna muutaman korttelin päässä.

Toomenmäen jylhän linnan museossa oli näyttely lasten sotakokemuksista. Vuosina 1941-1944 Uudenmaan kokoista Viroa pyyhittiin kartalta vuoroin idästä ja lännestä. Tarton rauhansopimuksen ajan lapset olivat silloin ennättäneet aikuisiksi, kenties perustaneet perheen. Näyttely pohjaa heidän lastensa muistoihin.

”Isä sanoi usein, että sodan haju tuntuu ilmassa. Minä ajattelin, että vihdoinkin jotakin kiinnostavaa tapahtuu.”, muistelee yksi kertojista sodan enteitä.

Lapsilla on lasten näkökulma sotaankin. Nyt iäkkäinä muistellaan aikuisten silloin käsittämättömiä puheita, alituista rintamalinjojen muutosten päivittämistä olohuoneen seinälle ripustetulle kartalle, sukulaisten tai tuttavien luona maalla asumista, keskeytyneitä koulunkäyntejä, öitä pommisuojissa, yöllisiä talojen eteen pysähtyviä mustia autoja, kadonneita ja kuolleita sukulaisia, kenties matkaa tavaravaunussa tuntemattomaan määränpäähän.

Monesti jännittävää, usein myös pelottavaa ja käsittämätöntä.

Tavaroilla ei sodan aikana ollut kertojien mukaan merkitystä, ellei niitä voinut käyttää johonkin. Tämä kuulostaa kummalta nyt, kun tavaroiden poisheittämistä jätesäkeittäin täytyy meille opettaa.

Mietityttämään jäi myös kuva yksinkertaisesta kalastajaveneestä, sellaisesta savolaisveneen mallisesta puuveneestä. Tuhannet virolaiset pakenivat niillä syksyllä 1944 Itämeren yli Ruotsiin.

Useimmat selvisivät, mutta monet myös hukkuivat.

Toinen maailmansota aiheutti kaaosta kaikkialla. Väitetään sen olleen ensimmäinen sota, jonka siviiliuhrien määrä oli isompi kuin sotilaiden.

Illalla asunnollani Vanemuisekadulla avasin radion ja surffailin netissä. Vaihtuvia rintamalinjoja, pakolaisleirejä, merikelvottomia veneitä, hukkuneita, hajonneita perheitä. Lapsiakin paljon, tottakai.

Paljon sellaista, josta ei halua kuulla saati kirjoittaa, kun ei ole pakko. Ja jos kirjoittaisi, monikaan ei haluaisi lukea.

Joskus jostain selittämättömästä syystä jokin yksittäinen valokuva aiheuttaa tunnemylläkän, sumentaa katseen.

Sinä iltana se oli hieman tärähtänyt kuva lehtimiehestä, joka oli viskannut kameran kaulastaan ja kantoi juosten raunioista nostamaansa loukkaantunutta lasta. Bagdadissa, Beirutissa, Kabulissa, Aleppossa, en muista missä.

Takaisin Paratiisiin!

 

Ja jos hyvin vanhoja ihmisiä ei olisikaan, emme saisikaan tietää, että kaikessa on loppujen lopuksi keveyttä ja anteliaisuutta ja kirkkautta, kaikissa valtioiden katoamisissa ja paikkojen muuttumisessa ja siinä, että mikään ei mene aivan niin kuin on suunnitellut. Sillä kaikki menee loppujen lopuksi vielä paremmin. Loppujen lopuksi.

Taas minä sujahdan Paratiisiin, Õnnepalu. Matkaan niemenkärkeen, jonne sinä palasit keväiseksi viikoksi monta vuotta poislähtösi jälkeen. Palasit paikkaan, jossa elit vanhan vallan lopun ja otit vastaan uuden vallan eikä muutosta siellä juuri huomannut. Sinun Paratiisisi on täynnä tukahduttavan todentuntuisia lauseita. Uppoan sinne kokemaan tunteita, joita melkein tunnen, ajattelemaan ajatuksia, joita en tiennyt ajattelevani. Kuten sekin ajatus, jota uuden vallan mukana maastoon ilmestyneet kyltit ”yksityisalue” panivat sinut pohtimaan: Miten joku voi pitää omanaan suuria mäntyjä ja sammalta ja pikkuruisia urheasti kukkivia mustikoita, joillaisia hän ei osaisi tehdä yhtäkään.

Levysoittimellani soi Alinalle, olen tilannut sen Levykauppa Äxästä silloin, kun ensimmäisen kerran veit minut Paratiisiin. Tilasin, koska sinäkin kuuntelit sitä siellä ja sinun Paratiisisi oli jo lumonnut minut. Minä en kuuntele klassista musiikkia, en lue hitaasti eteneviä, juonettomia kirjoja, mutta tässä minä taas olen, Ristnan niemen kärjessä piinallisen pitkien luonnon ja kasvien kuvausten keskellä. Paratiisin ihmiset, jo kuolleet, ovat minulle tutumpia ja läheisempiä kuin omat naapurini. Olet piirtänyt kirjaan Paratiisin kartan ja minä kuljen viitoittamiasi polkuja pitkin poikin Ristnan niemeä. Jokin pyhä tavoittaa minut, melkein, sellainen sanaton henki, jota voi lähes koskettaa hiljaisuudessa. Se on sinun lahjasi lukijoille. Että melkein saat sanottua jotakin sellaista, jota kohti me kurkotamme. Se on siellä, mäntymetsän tuoksussa, lintujen lennossa, meren äänissä, hennoissa kukkasissa. Ja siellä on pienen maan suuret yhteiskunnalliset murrokset miltei huomaamattomina ilman suuria sanoja. Mutta ne ovat siellä.

Sinä viet minut unelmieni maahan. Sitä maata ei ole, mutta vaikka olisikin, en minä siellä jaksaisi elää. Kokeilin hetken elämistä samassa maassa toisella saarella ja näin häivähdyksen siitä, mikä kiskoi sinua Paratiisiin. Näin rapistumisen, kirkkauden, valon mahtavan leikin. Asuin talven vanhan maatalon päädyssä naapurinani Jüri, kovaääninen, hyväntuulinen, entinen baarinpitäjä ja bussikuski, jonka luokse kylän toimettomat miehet kokoontuivat lähes joka ilta juomaan. Kõik oli hästi, kaikki oli hyvin, kun Jüri oli kotona, mutta sitten Jüri matkusti talveksi tyttärensä luokse Espanjaan ja minä jäin yksin kauniiseen talovanhukseen ihanan puutarhan keskelle meren rannalle kylään, josta miltei kaikki olivat lähteneet talveksi mantereelle. Olin yksinäinen samalla tavoin kuin sinä Paratiisissa. Se oli sellaista elämään kuuluvaa tylsyyttä ja yksinäisyyttä.

Sinun paratiisiaikanasi mahtava valtio oli jo alkanut murtua niin, että oikein mikään ei ollut enää totista touhua ja toinen itsenäisyys tuli ja ihmiset elivät kaukaisen saaren kärjessä jokapäiväistä elämäänsä. Se ettei muutosta juuri huomannut on lohdullisimmista lohdullisinta. Mutta aika nopeasti niiden valheiden sijaan, joihin ei uskottu, tuli valheita, joihin uskottiin. Ja sinä kirjoitat, että lopun ja rappion ajat ovat usein juuri ne kaikkein kauneimmat.

Kerrot Paratiisin eläimistä, linnuista, lehmistä, lampaista, kissoista. Yhden kissan nimi oli Luise, tärkein koirista oli Mopi. Minä kävelin koirieni kanssa Muhun hiljaisia kyläteitä, joita reunustavat sammalten peittämät kiviaidat. Kuljin läpi katajametsien, lammasaitojen, ihailin hevoslaumoja laitumilla, kun ne vähä vähältä ilmestyivät esiin saaren aamusumusta. Mutta kaikkein eniten kylässämme oli kissoja, kaikkialla, meilläkin. Kolhoosien mammuttirakennukset rapistuivat ja käsittämättömän pitkät, nivelletyt rekat puskivat tukkilasteineen viivasuoraa pikitietä saaren läpi Saaremaalta Kuivastun satamaan päästäkseen lautalla mantereelle.

Silloin ennen Paratiisissa sinä halusit leikkiä entisiä töitä, että olisi niin kuin oikeasti ennen oli vaikka ei enää ollut. Toisaalla, toisessa maassa minäkin leikin hetken lampuria, maatiaiskanat tepsuttelivat perässäni sisälle tupaan. Minun leikkini oli huoletonta, helppoa, kuin marketin leluosastolta ostettua, olin valmis lopettamaan heti kun ei huvita. Eikä minua kauan huvittanutkaan. Mutta sinä, Tõnu, otit oman leikkisi kamalan tosissasi ja nyt jälkeenpäin ajattelet, että vanhat ihmiset, jotka olivat raivanneet Paratiisin metsän keskelle, osasivat ottaa oman paljon raskaamman leikkinsä vähemmän vakavasti.

Minusta tuntuu, että sinä otat koko elämän kovin vakavasti. Luen uutta runokirjaasi vaikka en haluaisi. Riimien leikkisä kepeys houkuttelee vaikka sivu sivun jälkeen kepeys osoittautuu valheeksi. Olet taas muuttanut saarelle, vielä kauemmaksi eristyksiin, monen lauttamatkan taakse. Kesällä saari on vielä melkein kuin uusi Paratiisi paitsi että vielä kauniimpi. Sanot, että se on kaikkein kaunein, että et ole nähnyt toista samanlaista. Se kukkii. Se puhaltaa ja paistaa ja raivoaa ja laulaa ja on. Se elää. Mutta ensimmäisen kerran luen sinun myös sanovan sanan homo. Täällä Suomenlahden pohjoisrannalla se sana on jo menettänyt voimansa, siitä on tullut mikätahansa sana, luulen. Siellä saarellasi sinä kuulet sen kalskahtavan kuin se voisi merkitä yöllistä koputusta ovelle, valheellisen lempeää kutsua lähteä kuulusteluun.

Talven sinä sitten siellä uudella saarellasi kirjoitat keveitä säkeitä, joista välittyy epätoivo. En halua, että kirjoitat Ma olen surnud, kuigi ikka elus. Mu akna taga räästas ripub pekk. See ripub tihastele. Selles elus mu keha katab üksinduse pehme tekk. Kokeilen kääntää, sana sanalta, en runollisesti kuten Väisäsen Jouko kääntäisi, vain saadakseni selville mitä sanot. Olen kuollut, kuitenkin vielä elossa. Ikkunani takana räystäässä roikkuu läski. Se roikkuu tiaisille. Tällaisessa elämässä ruumistani peittää yksinäisyyden pehmeä täkki. Vielä syvemmästäkin pimeydestä kirjoitat, mustasta joulukuun yöstä. Sitten päivä saarella pitenee ja runojen raskaus väistyy, vähän. Silti en pääse tästä piinaavasta tunteesta, että pimeä on nujertanut sinut.

Miksi taivaan tähden sinä sinne Vilsandiin päädyit, pimeään talveen ja vielä sellaisen pakkomielteen kanssa, että sinun täytyisi asua siellä kaksi pitkää, pimeää talvea? Tuskin selvisit ensimmäisestäkään. Uppoan riimi riimiltä, runo runolta. Sinulla on voima kiskoa minut mukaasi yhä syvemmälle.Tätä lahjaa en halua, en aio ottaa sitä vastaan. Tule pois sieltä! Mennään taas Paratiisiin.

Õnnepalu Tõnu, Paratiisi. (Suom. Jouko Väisänen). Kirjokansi 2017.

Õnnepalu Tõnu, Vilsandin kesä. (Suom. Jouko Väisänen). Kirjokansi 2020.

Õnnepalu Tõnu, Pimeduse tunnil. EKSA 2020.

Kursivoinnit ovat suoria lainauksia kirjoista.

Isomummun elämäkerta Naisten äänessä

https://www.naistenaani.fi/isomummuni-hanna-salojarvi/

Kaikesta silpusta, jota olen täällä muistiinpanonomaisesti postaillut sain aikaan tämän.

Ajan levottumuus lennätteli ihmisiä kuin myrskyn iroittamia lehtiä

"Ajan yltyvä levottomuus, joka jo silloin alkoi lennätellä ihmisiä kuin myrskyn irroittamia lehtiä, pysähdytti itsessään kaiken rauhallisen, keskitystä vaativan työn."

Noin Aino Kallas kuvailee 1930-lukua. Minä en pääse irti Ainosta. Palaan hänen elämäntarinaansa aina uudestaan. Samalla tavoittelen henkilökohtaista, jotakin jonka nuorelle ihmiselle tyypillisesti ohitin silloin, kun siitä vielä olisi saanut kiinni. Nuo samat myrskyt ovat vaikuttaneet miljooniin kohtaloihin eri puolilla Eurooppaa, laajemminkin maailmassa.

Viron kohtalo oli erityisen myrskyinen. Isäni Olavi syntyi Jyväskylässä vuonna 1922. Perheen matkat suuntautuivat kesäisin Viipurin kautta Tallinnaan. Viipurissa käytiin tervehtimässä Viipurin teatterissa työskentelevää enoa. Sieltä jatkettiin Tallinnaan tapaamaan setiä ja serkkuja eli Hans ukin veljiä ja heidän perheitään.

Yhdessä valokuvassa Hans ja veljensä sekä Olavi seisovat Rusalka patsaan edessä. Rusalka on venäläisen panssarilaiva Rusalkan uppoamisen muistomerkki Tallinnassa Kadriorgin puiston reunalla Suomen lahden rannalla. Panssarilaiva upposi Suomenlahteen syksyllä 1893  matkallaan Tallinnasta Helsinkiin. Patsas valmistui vuonna 1902. Ukkini Hans oli tuolloin 12-vuotias. Wikipedia kertoo, että se on ensimmäinen virolaisen taitelijan tekemä monumentti ja sitä pidetään yhtenä Viron kauneimmista muistomerkeistä. Vaikuttava se on minunkin mielestäni.

Valokuva isästäni Rusalka patsaalla on otettu joskus 1930-luvun puolivälissä, sillä polvihuousuihin puettu kuvan Olavi on reilusti toisella kymmenellä, mutta ei vielä nuori aikuinen. Tahallani kirjoitin "puettu" sillä mammani, isän äiti  Sanelma, oli hyvin tarkka paitsi omastaan, myös läheistensä pukeutumisesta. Minäkin ehdin saada tästä osani, vasten tahtoani.

Valokuvan Viron matka saattoi olla se isän kertoma matka, jolla veljekset suunnittelivat yhteisiä tulevaisuuden bisneksiä ja isä Olavin vanhemmat Hans ja Sanelma muuttoa Viroon. Ukin veli teki kauppaa Saksaan, en tiedä mitä kauppaa, mutta suhteet Saksaan olivat tuolloin lämpimät kuten olivat monilla muillakin virolaisilla. Saksan kieltä myös osattiin, olivathan sakasalaiset omistaneet ennen Viron itsenäistymistä suuren osan Viroa. Virolaiset taas olivat tehneet töitä heidän palkollisinaan. Tästä ja sen epäoikeudenmukaisuuksista Aino Kallas on kirjoittanut etenkin tuotantonsa alkuvuosina.

 Moisioista, suurtiloista kartanoineen, on vielä jäljellä useita kartanoita eri puolilla Viroa.
Kartanohistoria tulee väkisinkin vastaan Virossa kulkiessa.  "Minun kylässäni" Võllassa Muhussa on sijainnut Võllan kartano. Sinne päätieltä johtava leveä vaahtera- ja lehmuskuja  on edelleen olemassa. Nõmmella asuvien sukulaisteni naapurissa taas on Ghlenin linna jännittävine puistoineen. Kävin siellä aikanaan useinkin, viimeksi poikieni kanssa 1980-luvulla. Puisto on suosittu kävely- ja hiihtopaikka. Linnan puistoineen rakennutti sata vuotta aiemmin 1880-luvulla  baltiansaksalainen kartanon omistaja von Glehn. 

Takaisin Ainoon. Aino oli ukkini aikalainen, 12 vuotta ukkia vanhempi. Ja Aino oli samanikäinen  kuin minä nyt paetessaan miehensä Oskarin, tyttärensä Virven ja tämän kahden lapsen kanssa Suomen kautta Ruotsiin vuonna 1944.  Oskar kuoli siellä vuonna 1946. Suuri osa virolaista älymystöä oli kuljetettu sodan vuosina Siperiaan vankileirille, heidän joukossaan Jaan Kross.
Ukkini Hans puolestaan joutui perheineen lähtemään Hämekoskelta Karjalasta vuonna 1939 ensimmäisessä evakuioinnissa. Pakolainen joutui jälleen pakosalle.

Aino oli 67-vuotias paetessaan Ruotsiin. Ukkini Hans 49-vuotias lähtiessään Hämekosken tehtaalta Harlusta. Isä Olavi muistelee, että asunnon kaikki huonekalut tuhottiin etteivät jäisi venäläisille. Olavi kertoi, miten hän löi kirveellä rikki kauniin, ruskean peilipöydän. Minulla on mielessä kuviteltu kuva tuosta pöydästä, vaikka en sitä ole koskaan nähnyt.  Kuvitelmissani se on ruskeaksi lakattua kokopuuta koristeluineen, keskellä soikea peili. Neuvostoliiton kaaduttua kävimme monien suomalaisten tavoin Karjalassa mekin isän kanssa. Löysimme Jänisjoen rannat, tehtaan ja isän työnjohtajilleen rakentaman kotitalon. Talo oli isän nuoruudessa upouusi kaksikerroksinen paritalo, edelleen asuttu. Muutamalla osaamallani venäjän kielen sanalla "eta, papa, doma" sain asukkaat ymmärtämään, miksi siellä olimme. Pääsimme sisälle.

Minulle on jäänyt erityisesti mieleen, miten vanhan miehen askel nopeutui Jänisjoen rantoja kulkiessamme, ääni kohosi liikutuksesta ja innostuksesta: Tuolla uimme Puten kanssa, tuolla kävin papan kanssa ongella. Putte oli Putte-kummini, Gustav Gabell, tehtaanjohtajan poika.  Papalla isä tarkoitti äitinsä Sanelman isää Nestori Salojärveä. Nimittäin Sanelman
äiti ja isä muuttivat mukana Hämekoskelle. Karjalainen heistä ei ollut kukaan. Ukki oli syntynyt Virossa. Sanelman suku taas oli lähinnä Keski-Suomesta kotoisin.

Isän Nestori- papan hautaa etsimme samalla matkalla Harlun hautausmaalta. Isä muisti, kuinka hän haki Ruskealan marmorilouhokselta marmoria, jolla hautakumpu koristeltiin. Samaa Ruskealan marmoria on aikanaan käytetty Pietarin Iisakinkirkon ja Talvipalatsin rakentamiseen.

Pappa jäi sinne, mutta mummo - isomummoni Eeva Johanna Salojärvi - evakuoitiin isän perheen mukana. Lasken taas: Isomummon on täytynyt olla tuolloin 63-vuotias, hieman nuorempi kuin minä nyt. Isomummo oli menettänyt miehensä ja jo aiemmin sisällissodan seurauksena kaksi kolmesta pojastaan. Aino Kallas oli joutunut jo ennen miestään Oskaria hautaamaan kolme lastaan, heistä kaksi myrskyn aikana kuolleita nuoria aikuisia.

Isomummo oli lapsuuteni turvallisin ihminen. Olin 12-vuotias hänen kuollessaan.  Äitini Kirsti sanoi joskus, että hän oli perheestämme ainoa, joka ymmärsi lasta. Minua. Körökörökirkkoon ja väsyväsyvästäräkki tai tanssimunvauvani... Näitä mummo lauloi. Mummolla oli aina jalassa pyöreäkärkiset nahkasaappaat - joita pidin hänen kuoltuaan teininä.

Tanssi mun vauvani, tanssi ja kiiku
Eihän ne töppöset vanhana liiku
Tanssi mun vauvani, tanssi sä aina
Vanhana töppöset painaa.

Näin se menee. Nykyisin alkaa pidempien kävelylenkkien jälkeen oma askeleeni painaa.

Palaan Aino Kallakseen. Pakolaisuudesta Aino kirjoittaa Vaeltavassa Vieraskirjassa:
"Olemme häkissä, ristikon takana, vain ajatus on vapaa..."
"En koskaan tule kotiutumaan Tukholmaan, en tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, en pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon..."

Tavoittaako Aino lauseessaan yleisen pakolaiskokemuksen, kokemuksen toisen luokan kansalaisuudesta? Aino Krohn kuului suomalaiseen yläluokkaan ja älymystöön. Hänestä tuli tunnettu kirjailija ja diplomaatin vaimo. Ja pakolainen.

Mietin ukkiani. Hän haki ja sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1933, 43-vuotiaana. Ehkä myrskyn vuodet saivat hänet luopumaan Viron kansalaisuudesta. Viron kansalaisuus hänellä on luullakseni ollut, sillä Jyväskylän kirkonkirjojen mukaan vuonna 1921 vihittiin avioliittoon isoäitini Sanelma Elisabet Salojärvi ja Hans Tedre Tallinnan Jaanin seurakunnasta Virosta.

"Jaani kirik", Pyhän Johanneksen kirkko on luterilainen kirkko Tallinnassa nykyisin Vapauden aukioksi nimetyn aukion reunalla. Kirkko avattiin vuonna 1867.  Se sijaitsee vanhan kaupungin laidalla lähellä Kirjailijoiden taloa. Kirjailijoiden talon Pegasus-ravintolassa käyn syömässä lähes aina Tallinnassa käydessäni. Suosittelen.
Kirjailijoiden talon ikkunoista Jaan Kaplinski katseli aikanaan toista kirkkoa - ja kaipasi maalle avarampiin maisemiin. Kirjailijoiden talon vieressä seisova "Niguliste kirik", Pyhän Nikolauksen kirkko on pyhitetty Nikolas ihmeidentekijälle, kalastajien ja merimiesten suojeluspyhimykselle.  Suojeluspyhimystä olisi tarvinnut myös ukkini kaksoisveli, Viron laivaston matruusi, joka katosi myrskyn vuosina merellä. Hänestä isä kertoi: Veljekset olivat rakkaita toisilleen. Vielä aikuisinakin Tallinnan vierailuilla he saattoivat nukkua samassa sängyssä. Niin ukkini menetti kotimaansa ja kaksoisveljensä. Äitinsä hän oli menettänyt jo lapsena tämän pudottua navetan ylisiltä.

Aino Krohn avioitui Oskar Kallasen kanssa vuonna 1900. Heidät  vihittiin Helsingin saksalaisessa kirkossa. Ukkini Hans on tuolloin ollut 10-vuotias koulupoika Tallinnassa.

Myöhemmin Suomen ja Viron itsenäistyttyä Ainosta tuli avioliiton kautta Viron kansalainen ja hän menetti Suomen kansalaisuuden. Pakolaisvuosina kansalaisuuden menetys vaikeutti hänen matkojaan Suomeen. Jollain erityisjärjestelyillä kansalaisuus palautettiin hänelle, kun hänelle oli miehensä kuoltua Tukholman aikana myönnetty Wihurin rahaston iso apuraha. Sen vastaanottamisen ehtona oli Suomen kansalaisuus.

Tätä en vielä ymmärrä: Miten isoäitini Sanelma säilytti Suomen kansalaisuuden. Ukin Matt-serkun kanssa muutamaa vuotta aiemmin avioitunut Hilda Tedre sen sijaan sen menetti. Tämä arvoitus on varmaankin helppo ratkaista.

Aino Kallas kuoli Helsingissä jonkinlaisessa vanhusten palvelukodissa vuonna 1956, 78-vuotiaana.
Isomummoni kuoli Viialassa vuonna 1963, lähes 84vuotiaana. Ukkini Hans Tedre kuoli pari vuotta myöhemmin 75-vuotiaana ja mammani Sanelma oli lähes 85-vuotias kuollessaan.

Heidät kaikki kolme on haudattu samaan hautaan Viialan hautausmaalle, josta ukki löysi sodan jälkeen uuden työpaikan ja jossa mamma perusti velkarahalla ompelimon ja kangaskaupan, Viialan asusteen.  Elämä täytyi jälleen kerran aloittaa alusta. Nykykatsannossa ukki olisi ollut jo lähellä eläkeikäää. Sen sijaan hän työskenteli Viiala oy:n palveluksessa työnjohtajana kunnes täytti 70 vuotta. Mamma taas piti kangaskauppaansa vielä yli 80-vuotiaana. Minäkin ennätin lukiovuosina olla siellä kesätuuraajana.

Ukin hautajaisista muistan isän lämpimän huvittuneen tokaisun: Siinä ne nyt pötköttävät vierekkäin, kiistakumppanit. Isomummo ja ukki eivät kuulemma koskaan tulleet toimeen keskenään. Isomummo kutsui vävyään "Tedreksi", vaimonsa taas "Hansuksi".  Riidoissa tai ei: isomummosta Hans ja Sanelma huolehtivat. Kuten Hämekoskella, Viialassakin asuivat kaikki kolme samassa huushollissa uusissa Viiala oy:n hienoissa kerrostaloissa Lallinmäessä. Minäkin asuin heidän luonaan kaksi talvea äidin opiskellessa Helsingissä opettajakorkeakoulussa, 4-6-vuotiaana.   Samassa pihassa asui Ihva Aula, Myllyluoman Ritva. Ritvasta tuli käsityötaiteilija. Tapasimme uudelleen Joensuussa 1970-luvulla.


P.s. Vielä syrjähyppy Viron kansalaiskirjalijaan Tammsaareen. Vuonna 1878 syntynyt Tammsaare oli Ainon aikalainen. Juhani Salokannel vertaa hänen merkitystään Viron kulttuurille  Aleksis Kiven ja Väinö Linnan merkitykseen suomalasille.

Kirjallisuudentutkija Salokannel on kirjoittanut Tammsaaren elämäkerran. Helsingin Sanomien arvostelussa sanotaan:

"Koska kirjailija (Tamsaare, ST) kuoli sodan aikana eikä siis lähtenyt monien muiden kirjailijoiden tavoin maanpakoon, hänet hyväksyttiin neuvostokirjailijaksi korostamalla teosten työläishahmoja ja vaikenemalla esimerkiksi läpikäyvistä viittauksista Raamattuun.

Virolaiset ovat kuitenkin aina osanneet lukea rivien väleistä, ja jokainen aikakausi on luonut omat Tammsaare-tulkintansa....
...Suonraivaajakuvausten sijaan nykyihmistä puhuttelee Tammsaaren tuotannon filosofinen ydin: ihmisen mahdollisuus vaikuttaa kohtaloonsa, elinympäristöönsä ja ihmissuhteisiinsa."

En kuvitttele olevani mikään Salokannel, en sinne päinkään, mutta jotain tällaista aion tavoitella:
Esseistinen pyrkimys näkökulmia avaaviin, kiistanalaisiinkin rinnastuksiin kuuluu tyyliin.


Nyt kirjoitan lähinnä muistiinpanoja. 




Wikipedian lisäksi olen käyttänyt lähteinä:
Aino Kallas: Elämäntoveri 1957.
Maarit Leskelä-Kärki: Kirsikankukkien Tukholma ja Aino Kallaksen 40-luvun vuodet. Blogikirjoitus Aino Kallas -seuran sivuilla 2.5.2019.
Aino Kallas-seuran ja Mirka Rekola-seuran järjestämällä Aino Kallaksen syntymäpäiväkävelyllä Helsingissä 1.8.2019 kuulemaani.
Elämäkerta kertoo, miksi A.H.Tammsaare on virolaisille kuin Kivi ja Linna suomalaisille. HS 8.7.2017 (Satu Grünthal)

Muhu osa 1

Saarenmaan kynnysmatto, sanovat saarenmaalaiset Muhusta tarkoittaen, että siitä pyhkäistään mantereelta tullessa nopeasti läpi Saarenmaalle. Suora ja sileä noin 40 kilometriä pitkä tie halkaiseekin Muhun ja ohipyyhkiviä autoja tulee kesällä lautalta pitkinä letkoina - turhan kovaa.

Minä olen erilaisten onnellisten sattumien vuoksi juuttunut Muhulle kerta toisensa jälkeen. Mutta mitäpä ajatteli Aino Kallas Muhusta vuonna 1907. Aino nimittäin vietti kesää Saarenmaalla tehden pitkiä pyöräretkiä saaren kyliin. Yksi reissu ulottui Muhulle - tosin sinne ei menty pyörällä vaan laivalla  Kuresaaresta Kuivastun satamaan. Samaiseen satamaan tulee nykyisin autolautta mantereelta. Lauttamatka kestää vajaat puoli tuntia.  (Ja - uskallanko sanoa: lautalta voi melkein nähdä minun tulevan kotirantani.)

Sieltä laivan kannelta  Aino katseli aamuneljältä auringon nousua. Saarelle heidät haki laivalta kahdeksan miehen soutuvene. Polkupyörällä sitten ajoivat Muhun kirkolle, luultavasti Liivalle - jossa nykyisin sijaitsee kirkko, kauppa ja kirjasto sekä kesäaikana useampikin avoin kahvila.  Taitaa siellä apteeekki, posti ja pankkikin olla.
Matkalla kirkolle pysähtyivät useampaankin taloon. Talon naiset toivat aitoistaan esille "tanujaan, sukkiaan ja kintaitaan" (mikä lie on tanu?) Aino kuvailee myös muhulaisen kansallispuvun, joka noihin aikoihin oli poikkeuksetta vielä käytössä. Hame oli lyhyt ja oranssinvärinen - ja sitä oranssinväriä on edelleen muhulla kaikkialla, niin bussikatoksissa kuin turisteille tarjottavissa käsitöissäkin.

Aika vähän Aino päivästään Muhulla kertoo. Takaisin Saarenmaalle hän kirjoittaa heidän ajaneen yli  kolme virstaa pitkän Muhun sillan, joka yhdistää sen Saarenmaahan. "Ihmeen ihana näköala molemmin puolin, kummallakin aukeaa kaukana avovesi, mutta lähempänä on luonto vehmasta, meri kapean salmen puristuksessa, lokkeja istuskelee sillan käsipuulla tai kelluu tyyntyvässä vedessä, merenpohja kuultaa läpi, niin matalaa siinä on, näkee levät ja kivet, kaislasaarelmia siellä täällä. Toisella rannalla on kokonaisia kaislametsiä, virstan pituisina ne ulottuvat mereen, ruoko kukkii punatupsuisena liejussa"(s.373 Kallaksen päiväkirjat, osa 1).

Ja niin Aino poistui Muhulta. Mutta ei hän todellisuudessa poistunut siltaa pitkin  - vaan pitkin muutamia vuosia aiemmin perustettua pengertietä "Väikese Väina tammea". Pengertie - maantee läbi mere -  avattiin vuonna 1896. Näin Suomenlahden toiselta rannalta yli 120 vuotta myöhemmin katsoen, olisi silta ollut fiksumpi ratkaisu. Vesi olisi saanut virrata vapaana Väikesessä Väinässä. Samaa ovat sanoneet virolaiset ympäristöaktivistit.
Tällä hetkellä silta-asia puhututtaa Muhun mantereen puoleisella rannalla. Lauttayhteys mantereelle haluttaisiin korvata sillalla. Siitäpä vasta pitkä silta tulisi.

Aino lähti, mutta Muhu jäi paikalleen. Wikipedian mukaan vuonna 2011  Muhulla oli 1483 asukasta ja 52 kylää. Useat kylät taitavat olla kesäkyliä ja talvella miltei tyhjillään. Mutta Völlan kylässä, siinä Kuivastun sataman lähellä Suure Väina lahden rannalla on asukkaita läpi vuoden. Siellä on myös saaren paras uimaranta. (Saaren rannat ovat kiviset, joten kivaa uimpaaikkaa on vaikea löytää.)  Itämeri (viroksi tosin Läänemeri) siinä Muhun ympärillä loiskii. Etelässä Riian lahti ja pohjoisessa Väinä meri Väina meri on meriluontonsa puolesta ainutlaatuinen ja se on suojeltu Itämeren ensimmäisenä mertensuojelualueena.

Nyt on taas meneillään melkoiset entäsjossit. Entäs jos muuttaisin. Entäs jos. No entäs jos en. Ainakin jään siinä tapauksessa paljosta vaille.

p.s. Haide-Ene Rebassoo, Laidude raamat, 1970 (teos kertoo Väinämeren luodoista tai pikkusaarista, alueen linnustosta, eläimistöstä ja kasvikunnasta)

Turistin matkaoppaana kirjat

Aurinko, lämpö ja turisteja niin, että tukehtuu. Semmoiselta vaikutti Tallinnan vanhakaupunki  huhtikuisena lauantaina, kun ohikulkumatkalla yövyin Tallinnassa. Gadriorgin puistokin oli täynnä kansaa, myös virolaisia perheineen viihtymässä vapaapäivänä. Yksi turistia määrittävistä keskeisistä ulottuvuuksista on, että hän kieltää olevansa turisti - sanoo Otso Kantokorpi. Minä en kiellä, turisti mikä turisti, mutta mielummin paikoissa, missä on tilaa hengittää - Kuten Muhulla tai Saarenmaalla. Vanhassa kaupungissa shoppailin sen verran, että ostin Kirjailijaliiton talon alakerran antikvariaatista yhden Veljo Rannikun tekemän kirjan. Veljosta hänen kuolemansa jälkeen tehdyn kirjan sain sitten Gadriorgin puistossa vaimoltaan Taimilta. (P.s. Kirjailijaliiton talossa ovat asuneet ainakin Kross, Kaplinski ja Niit. Ketä lie nykyisin asuu.) 

Nyt on sydän pakahtua monenmoiseen sanomiseen, jonka muutama päivä Virossa yhdistettynä muiden kirjoittamiin teksteihin aiheutti. Pakko pistää vähän muistiin, Kirjoitan kirjoista ja kirjailijoista. Aloitetaan Aino Kallaksesta. Otso Kantokorpikin on monen muun tavoin etsinyt Ainoa, muun muassa Saarenmaalta. Hän kirjoittaa:

"Jokaiselle retkelle lähtiessäni sisuskalujani kaihertaa mukava jännitys, kuin joulupukkia odottaisi. Luen Kallaksen päiväkirjasta polkupyöräretkestä Salmen kylään kesällä 1907: ”Joka talolla on oma tuulimyllynsä. Verkkovajat kykkivät toinen toisensa vieressä kuin harmaat varikset samalla aidaksella.”

Kun menen Salmeen, ei siellä ole tuulimyllyjä eikä jälkeäkään vanhasta kalastuksesta. Ei yhtään verkkovajaa. Ei kauniita veneitä, joilla ahavoituneet miehet toivat mereltä herkullisia piikkikampeloita. Ainoa ravitsemusliike on pieni hampurilaiskoju Viking Burger!

Kyllähän minä tämän kaiken arvasin, ja osin tiesinkin. Neuvosto-Viron ensimmäinen kalastuskolhoosi perustettiin nimittäin juuri Saarenmaalle keväällä 1948. Viimeistään silloin tuo autenttinen kalastuskulttuuri tuhoutui. Ja peruuttamattomasti, sillä ei kapitalistinen ”vapauskaan” ole tuonut sen enempää vapautta. Kävin viime viikolla Kuressaaren Selverissä, isossa ruokakaupassa, jonka kalatiskillä oli ainakin kymmentä erilaista savukalaa. Kun kysyin ahvenen alkuperää, ilmeni että se tuli Aasiasta. ”Ei meillä ole mitään saarenmaalaista kalaa”, joutui myyjä lopulta tunnustamaan."

Totta on, että Ainon ja muiden kuolleiden aika on iäksi mennyt ja tavoittamattomissamme, mutta jonkin hennon kuvajaisen nuo fyysiset paikat, joissa he ovat kulkeneet ja joista he ovat kirjoittaneet, meille perässäkulkijoille tarjoavat. Aion kaivaa hyllystä Ainon päiväkirjat minäkin (ne olen säästänyt, vaikka 95% kirjoistani olen levitellyt ympäriinsä.) 

Ainon elämässä on paljon puolia, joista kirjallisuushistoria Suomessa tai Virossa ei ole aiemmin ollu kiinnostunut - kuten molempien lasten kuolema sodan aikana (poika Sulev teki itsemurhan, tytär ammuttiin) tai pakolaisaika Ruotsissa. Vasta nyt on ilmestynyt Silja Vuorikurun tutkimus, jossa näitäkin (ja monia muitakin) puolia Ainon elämästä käsitellään. (En ole vielä lukenut, vasta varannut.)

Myös Impi Paju jäljittää Aino Kallasta todeten luulleensa - väärin -, etteivät virolaiset pidä häntä omana kirjailijanaan niin kuin suomalaiset. Kallaksen päiväkirjat olivat Neuvosto-Virossa kiellettyä kirjallisuutta ja ne julkaistiin vasta uudestaan itsenäisessä Virossa. Pajun mukaan neuvostomiehityksen alkuaikoina tuhottiin 30 miljoonaa kirjaa, aikakaus- ja tiedelehteä. Tarkoituksena oli hävittää muistijäljet itsenäisyyden ajasta.

Saarenmaalla Kallas kirjoitti vielä realistista proosaa, yhteiskunnallisesti kantaa ottavia tarinoita kartanoiden alustalaisista, jotka joutuivat raatamaan maaorjuutta muistuttavissa oloissa saksalaisten isäntiensä kanssa. Vielä pitkin 1800-lukua oli yleistä, että alustalaisia ruoskittiin, jos he niskuroivat. Ainon kirjoista "Nuori Viro: muotokuvia ja suuntaviivoja" vuodelta 1921 pohdiskelee virolaisen identiteetin muotoutumista ja itsenäisyyteen kasvamista. Myöhemmin Hiidenmaan kesäkodin aikana alkoi kaunokirjallinen tuotanto.

Impi Paju toteaa, että Aino Kallas tekee piilostaan pontevaa paluuta Viron kulttuurimaisemaan.Pajun mukaan "Viron pakolaiset olivat niin Neuvosto-Virossa kuin Suomessakin sopimaton aihe. Siitä kertoi minulle toimittaja ja kirjailija Erkki Toivanen. Hänenkin äitinsä oli virolainen taiteilija, ja hän jopa vaikeni omasta virolaisuudestaan aina vuoteen 1991 asti." Tuo edellä oleva lause auttaa minua ymmärtämään monia asioita omassa lapsuudessani ja nuoruudessani. Viron pakolaisuudesta ei puhuttu - ja äskettäin joku nuoruudenystäväni totesi, että Suomessa tuskin tiedettiin, että sellaista maata kuin Viro olisi olemassakaan.

Otso Kantokorpi etsi Ainon paikkoja Saarenmaalta suunnistaen hänen kirjojensa mukaan. Arusten kylässä kukaan ei enää tiennyt, missä on ollut talo, josta Aino kirjoittaa. Kantokorpi ei luovuttanut, vaan jatkoi etsimistään. Hän lähetti sähköpostia nykyiselle kirkkoherralle, joka lupasi auttaa. Talon paikkaa ei löytynyt, mutta kirkkoherra ties, missä sijaitsee sen Karjan kirkon lukkarin hauta, jonka luona Saarenmaalla vieraillessaan Ainon kirailijanura alkaa. Kantokorpi kirjoittaa: "Niinpä etsin tuon kirkon lähellä metsässä olevan hoitamatta jätetyn hautausmaan, jonne johtavaa ruohottunutta tietä ei ole edes merkitty viitalla. Löysinkin haudan erään aatelissuvun tunnistamattomaksi raunioituneen hautakappelin viereltä. Istahdin keskellä kummitusmaista maisemaa sammaloituneelle hautapaadelle. Auringonsäteet puhkoivat metsittyneen kummun syvää vihreää. Minut valtasi onnellinen olo. Olin löytänyt taatusti jotain aitoa.

Palaan tänään Saarenmaalle ja luen uudestaan Kallaksen novellin ’Lukkari ja kirkkoherra’, joka kertoo Allasista. Tiedän, että kirkkoherrakin oli olemassa ja että hänetkin on haudattu samaan paikkaan. En kuitenkaan jaksanut raaputtaa sammaloituneista paasista esiin Karl Wöhrmannin (1864–1925) nimeä.

Luulen kuitenkin, että yritän sitä vielä ensi viikolla." (Kantokorpi, YLe Kulttuuri)

Seuraan Kantokorven, Vuorikurun ja muiden piirtämää karttaa minäkin. 

Toisena lähteenä Impi Pajun puhe Avoimien Ovien teatterissa Aino Kallaksen Sudenmorsian -esityksen jälkeen 14.03.18

Viroa kolmen sukupolven kirjoissa

Olen rouskutellut virolaista kirjallisuutta, etenkin muistettua  omaelämää. Olen löytävinäni paljonkin samuutta kolmen miehen teksteistä. Jaan Kross, s. 1920 syntyi itsnäistyvään Viroon ja ennätti aikuistua käydäkseen siperianopit. Jaan Kaplinski s. 1941 syntyi vuoroin Saksan ja Neuvostoliiton miehittämään Viroon. Itse ei käynyt siperiankoulua, mutta isänsä jäi sille tielleen. Tõnu Õnnepalu on syntynyt 1962. Hänen siperiakursseistaan en tiedä ja sen verran nuorempi onkin, ettei vielä ole ollut tarveta lapsuutta tai menneitä sukupolvia muistella. Ehkä sekin aika tulee - kuten meille useille vanhaksi eläville näyttää tulevan.

Kolmen sukupolven virolaisviisaita. Kaikki he ovat opiskelleet Tarton yliopistossa, Kross juridiikkaa ja historiaa, Kaplinski kielitiedettä  (ja sosiologiaa?), Õnnepalu biologiaa. Minä olen näkevinäni heidän ympärillään leijuvan tuon kuuluisan Tarton hengen (, jota jo heitä aiemmin siellä asunut Aino Kallas ei kyllä nähnyt, hän kuvaili Tarttoa sisäänpäinkäätyneeksi pikkukaupungiksi. Kaplinski syntyi muuten Oskar ja Aino Kallaksen rakennuttamassa Kallaste-talossa/huvilassa/kartanossa. Hänen isoisänsä oli sen Kallaksilta ostanut. )

Ainakin seuraavia samuuksia (ja eroja) löydän kolmen sukupolven kertomuksista. Heistä Kaplinski ja Õnnepalu viihtyvät maalla ja kirjoittavat paljon maalta. Molemmilla tuntuu olevan syvä yhteys luontoon ja käsillä tekemiseen, vanhoihin taitoihin ja niiden elossapitämiseen. Paljon Krosskin on maalla ehtinyt aikaansa viettämään (vaikka Siperia unohdettaisiin), osaksi piileskelläkseen miehittäjiä. Lapsuuden kesäkoti oli tosin Nõmmella (, joka noihin aikoihin oli aivan maaseutua - vaikkaikn nykyisin Tallinnan esikaupunkia.)

Kaplinski ja Õnnepalu kirjoittavat elämänkertomuksiaan kirjeen muotoon. (Kaplinski isälleen - jota ei koskaan tavannut - , Õnnepalu tuntemattomaksi jäävälle Tärkeälle ihmiselle) Ônnepalun kirjeet tosin ovat sähköisiä.

Kross ja Kaplinski ovat delegoineet autolla ajon vaimoilleen. Molemmat ovat asuneet Tallinnan kirjailijatalossa, joskin Kaplinski tunsi siellä tukehtuvansa - ja kaipasi maalle. Hän yritti perheineen vaihtaa asunnon Nõmmelle, mutta kirjailijaliiton sääntöjen vuoksi vaihtajan olisi pitänyt olla myös kirjailija.

Sekä Kross (omakohtaisesti) että Kaplinski (isänsä ystävien kertomana) kirjoittavat siitä, miten vankiloissa sellikaverit pitivät vuorotellen luentoja, kuka mistäkin akateemisesti itseään kiinnostavasta aiheesa. Vankilassahan oli miltei koko Viron sen aikainen älymystö - joten tuttuja tapasi paljon.

Ainakin Kaplinski (ja peitetymmin Õnnepalu?) on pettynyt siihen, millaisen Suunnan Viro on uuden itsenäistymisen jälkeen ottanut. Kross pohtii enemmän sitä, miten länsi jätti Viron oman onnensa nojaan.

Õnnepalun kirjassa kuvaillaan hienosti sisältä päin pienten arkisten yksityiskohtien kautta Viron 1900-luvun historiaa rannikon asukkaiden näkökulmasta.

Krossin ja Kaplinskin välissä syntyi Ilon Wikland s. 1930 Tartossa. Hän kertoo elämäntarinaansa kuvin lastenkirjassa "Pitkä, pitkä matka", sanat ovat Rose Lagercrantzin. Tämä kirja vaikutti minuun syvästi. Pieni tyttö matkaa kahdestaan paimenkoiransa kanssa sota-aikana sotaa pakoon isoäidin luota Tartosta toisen isoäidin luokse Haapsaluun. Matka jatkuu muutaman vuoden päästä kalastajaveneellä meren yli, mutta isoäiti ei lähde. Toiset päättivät lähteä, toiset jäädä. Jotkut eivät päässeet vaikka yrittivät (ja osa heistä hukkui merimatkalla.) Jaan Kross oli lähtemässä, mutta lähtö estyi. Kirjassaan hän itseironisesti arvioi jääneensä saamattomuuttaan.

Aino Kallas (s.1878) ei viihtynyt Tartossa, mutta sen sijaan myöhemmin Kallakset rakennuttivat kesäkodin Hiidenmaan naapurisaareen Kassariin. Sitä paikkaa Aino Kallas rakasti - ja Hiidenmaallehan sijoittuu myös hänen kenties tunnetuin kirjansa Sudenmorsian. Samaiselle Hiidenmaalle sijoittuu myös Tõnu Õnnepalun Paratiisi - kirja, joka järisytti minun pääni. Paratiisi on pieni kylä Hiidenmaalla.

Tiedän myös muita kirjailijoita, jotka asuvat noilla Viron saarilla (ja ihemkös tuo, kun miltei koko Viro on meren ympäröimä - ja jos ei meren, niin suurten järvien (Peipsijärvi.).  

Tämmöisiä mietin, kun olen aamulla lähdössä Muhun saarelle - ja sieltä palatessa Tallinnaan tapaamaan vanhaa kolleegaa ja ystävää, jonka kanssa muistelemme muutama vuosi sitten kuollutta virolaisen luonnosuojelun pinoneeria Veljo Rannikua.  Ranniku oli  nimensä mukaisesti syntyisin rannikolta, rakasti merta ja luontoa, Ennätti käydä siperiansa hänkin. Veljosta sitten seuraavaksi. 

Kirjoja: Jaan Kross:  Rakkaat kanssavaeltajat.
Jaan Kaplinski: Kirje Isälle
Tõnu Õnnepalu: Paratiisi

Ukkia etsimässä

Vaikka kuinka monta kertaa painan mieleeni, aina uudelleen unohdan. Olen unohtanut miltei kaiken, mitä olen jostakin (usein sivulauseessa) kuullut - ja jonka olen luullut ikuisesti muistavani. Nyt ryhdyn kokoamaan niitä vähäisiä palasia, joita minulla vielä on. Kirjoitan muistiinpanomielessä.

Aloitetaan ukista, "ainoasta oikeasta" ukistani,  yhdestä harvoista pysyvistä ihmisistä lapsuudessani.

Kerron Hanssusta. (Joksi häntä perheessä kutsuttiin - paitsi isomummuni eli anoppinsa kutsui aina Tedreksi. Jostakin syystä he eivät sietäneet toisiaan - vaikka asuivat samassa huushollissa. Nyt minulla on aavistus siitä, miksi mummu ei Hanssusta pitänyt. Mutta siitä kirjoitan myöhemmin.)

 Hanssu syntyi Tallinassa  elokuun 18. päivä vuonna 1890, neljä vuotta myöhemmin kuin Hella Murrik (Wuolijoki). Yllä olevaa pientä  paperilappua vuodelta 1907 hän kantoi mukanaan läpi elämänsä. En tarkalleen (vielä) tiedä, mikä se on. Kuvittelen, että se on jonkinlainen rippikoulutodistus.
Tuo lappunen on ojennettu hänelle vuosi Viron veripäivien jälkeen. Virossa Venäjän kaaos aiheutti yleislakon ja siellä tilanne kärjistyi, kun kuvernööri antoi luvan avata tulen Tallinnan Uudella (Venäjän) torilla mieltään rauhallisesti osoittaneeseen väkijoukkoon. Siinä kuoli lähes sata ihmistä. Viroon julistettiin sotatila, kokouksia kiellettiin,  pidätykset alkoivat ja sanomalehtiä estettiin ilmestymästä. Työläisiä lähti maaseudulle ryöstäen ja tuhoten virolaisalueella 160 kartanoa ja kartanonherroja otettiin panttivangiksi. Ääriradikaaliin toimintaa lietsoi balttiansaksalaisia kartanonomistajia kohtaan tunnettu herraviha, ja vuosituhantinen kokemus sorrosta. Balttiansaksalaisten ja Venäjän hallituksen lähettämien rangaistusjoukkojen vastaiskussa surmattiin kaksisataa ihmistä ilman tutkintaa ja tuomiota.  Vankeus-, pakkotyö ja karkoitustuomioita jaettiin. Tuossa vaiheessa ukki on ollut 16 -vuotias ja yhteiskunnallinen tilanne sekasortoinen.  Vielä monimutkaisempi kuin samaan aikaan Suomessa.

En ole vielä selvittänyt, mikä tarkalleen ottaen tuo Mälestusen täht on, mutta niitä on virolaisissa antikvariaateissa myytävänä muutamalla eurolla.

Toinen säilynyt asiakirja on pankkikirja. Vuodelta 1917. Jos näen leiman oikein, pankkikirja on avattu 16.10.1917, siis lokakuun vallankumouksen aikaan,  Katri Issakainen auttoi minua ymmärtämään tätä kirjaa. Katri kirjoittaa minulle facebookissa:

Hienoja dokumentteja. Hans on saattanut käyttää pankkikirjaa jonkinlaisena matkustusasiakirjana, kun tuohon aikaan ei ollut kuvallisia passeja kovin yleisesti, joten monenlaisilla paperinpaloilla saatettiin henkilöllisyys todistaa. Pikkutekstistä 1000 ruplan merkinnän vasemmalla puolella ei aivan saa selvää, että onko kysessä nosto vai talletus ko valtiolliseen pankkiin. Valtiollisen säästökassan talletuskirjaan, jonka pääkonttori oli Moskovassa, liimasi sitten Hans tai laivayhtiö Henry C Zaron virkailija laivayhtiön osoitteen sisältävän paperin. Vuosi ja tuo matkayhtiön agentti (Henry C Zaro) tekevät asiakirjan mielenkiintoiseksi, sillä Lev Trotski matkusti samaisen matkustusagentin Zaron avulla New Yorkiin juuri kyseisenä vuonna 1917. Mielenkiintoinen on myös pyöreä leima etusivulla, jossa lukee Third ave, mikä viitannee samaiseen New Yorkiin. Tuohon aikaan myös melko paljon venäläisiä kulki ko matka-agentuurin kautta Amerikkaan, ja jotkut tutkijat ovat pitäneet noita matka-agentuureja, myös vakoilun keskeisinä solmukohtina.

 Löysin Henry C Zarosta pienen lisätiedon 1900-luvun alusta, että hän oli ammatiltaan New Yorkilainen pankkiiri, joka myös vaihtoi rahaa ja myi lippuja Venäjälle lähteviin höyrylaivoihin konttorissaan Kolmannella Avenuella.

 Niin tuosta käyttikö Hans-ukki säästökirjaa matkustusasiakirjana, ei ole varmaa, mutta melko oletettavaa, mikäli sitten ei säästänyt ja käyttänyt tilikirjaa muista syistä. Tuossa mainoksessahan lukee myös että Henry C Zaro myös vaihtoi rahaa, eli voi olla myös rahanvaihtoasiakirja, Henry Zaro on leimannut ja allakirjoittanut Hans Tedren säästötilikirjan - miksi? Tallettaakseen Hansin rahaa (New Yorkissa Moskovan valtionpankin tilille? Nostaakseen rahaa? Hyväksyäkseen rahanavaihdon esim ruplista dollareiksi? vaiko myydessään Hansille lippua Stema shipiin - so matkustusasiakirjana?) Minunkin ukkini Johan David Putkonen reissasi Amerikkaan, ja oli siellä hanttihommissa kaivoksilla ja metsästöissä, kunnes tuli Suomeen.

Oletkos Silva huomannut jo tämän, Eestin valtionarkisto on kerännyt sotilasrullista tietoa, ja koonnut nettiin. Ainakin yksi Hans Tedre (s. 18.8.1890) näkyy olleen rullissa (so sotilasluettelossa) vuoteen 1917. http://www.ra.ee/ilmasoda/index.php/soldier/searchAdvanced…Hallitse

Eestlased Esimeses maailmasõjas - Otsingu tulemused

RA.EE

Nyt villi arvaukseni on, että Hans lähti pakoon, koska olisi joutunut sotaan. Toisaalta olen aiemmin löytänyt  pikku-uutisia, joiden mukaan hän on 1914 ja 1915 asunut Jyväskylässä. (Uutiset koskivat hänen tekemiään veromuistutuksia.) Ehkä hän silloinkin oli sotaa paossa. En tiedä. (Isän muistan kerran kysellessäni vastanneen, että pakeni tsaarin armeijasta.)

 Hans Tedre oli ilmeisesti Jyväskylässä 1910-luvulla? https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/search…Hallitse

Sanomalehdet - Digitoidut aineistot - Kansalliskirjasto

DIGI.KANSALLISKIRJASTO.FI

Tuula Kupari Jyväskylän kaupungin asukkaat esim. vuodelta 1915 löytyvät Vaasan läänin henkikirjoista, tästä alkaa http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=21664179 - vähän selaamista, mutta saattaisi löytyä isoisäsikin?Hallitse

Digitaaliarkisto

DIGI.NARC.FI

Yllä olevat keskustelut kävin facebookissa Harlu-seuran sivuilla. (Ukki ja vaimonsa Sanelma sekä poikansa Olavi asuivat Harlun Hämekoskella 1930-luvulla aina  talvisodan evakuointiin asti. Heidän kanssaan asui myös isomummo ja isopappa Hanna ja Nestori Salojärvi. Isopappa on haudattu Harluun. Muut evakuoitiin Suomeen. Mutta sekin on jo toisen jutun aihe.)

Toinen juttu on sekin, miksi minä vuonna 1986 jätin pienen poikani kotiin Joensuuhun matkustaakseni Jyväskylään. Minun oli tarkoitus tavata siellä mamman veli Tapani, koska minulla oli häneltä kovasti paljon kysyttävää. (Kysymyksiä, joita aiemmin en tiennyt olevan olemassakaan.) Hän asui jyväskyläläisessä vanhainkodissa.  Yövyin hotellissa ja aamulla soitin vanhainkotiin, kysyin Tapania. PItkä tauko. Sitten minulle kerrottiin, että Tapani on edellisenä yönä kuollut. Monet kysymykseni  jäivät ilman vastausta ikuisiksi ajoiksi.
Keksin kuitenkin mennä kirkkoherranvirastoon. En muista, miten nämä asiakirjat sieltä löytyivät, mutta olen kirjoittanut vanhemmilleni Jyväskylän kirkonkirjoja referoiden 18.7.1987 Kontiolahdelta muun muassa näin:

"Tedre Hilda Katariina, kaupp. leski. Tulo Jyväskylään 23.12.1938 Mäntästä. Lähtö 18.5.1940 Mänttään. Vihitty 26.4. 1914 Viron alamaisen Matti Tedren kanssa, joka kuoli 8.3.1922. Suomen kansalaiseksi 1.10.1938. (Hilda oli mielestäni Suomessa syntynyt ja siksi en tätä ymmärrä. Menettikö Suomen kansalaisuuden naidessaan virolaisen?)

Muistelen hämärästi Hildan kertoneen minulle, että Ukki ja Matti tulivat yhdessä Suomeen jään yli Tallinnasta. Oli ollut kova pakkanen.
....

Syyysk. 11. 1921 vihitty  Tedre Hans Hansinpoika faneritehtaan työnjohtaja Tallinnan Jaanin seurakunnasta Virossa ja Salojärvi Sanelma Elisabet, ompelijatar."

Sanelma Tedre ja poikansa Olavi lähteneet Harluun 31.1.1933" (Jyväskylästä, jonne Mamma oli tullut Helsingistä v 1915. Usko Olavi Nestorinpoika s. 29.7.1902 Landessa tuli 13.2. 1922 Jyväskylän maalaiskuntaan ja kuoli 16.2.1922.)"

Usko, Sanelma-mamman nuorempi veli, tarvitsee hänkin oman kertomuksensa. Luulen, että hän tuli punaisten vankileiriltä ja kuoli heikkouteen. Hän oli 16, kun Suomen sisällissota käytiin.

Palataan takaisin Ukkiin ja hänen nuoruusvuosiinsa. Vähäistä muistamaani minulle kerrottua ja asiakirjoja yhdistelemällä arvelen, että Hans Hansinpoika Tedre syntyi Tallinnassa. Hän työskenteli LUtherin faneritehtaalla ainakin lopulta työnjohtajana ja siellä saadut opit takasivat hänen tulevaisuutensa myöhemmin Suomessa. Hän osasi jotain, jota Suomessa ei osattu. (Liittyi jotenkin ehkä liimaamiseen.)

Hänen isänsä oli  Ants ja  äitinsä Kai (o.s. Mölder). Ants  kuoli 22.12.1922, viikkoa myöhemmin kuin minun isäni Suomessa syntyi. Ukin äiti Kai kuoli hänen ollessaan lapsi. He elivät maatalossa (en tiedä, millainen asema heillä siellä oli, oliko talo omansa tai millainen oli talo. Maanomistusksellakin on Virossa kovin hankala historia.). Äiti Kai kuoli, kun putosi navetan ylisiltä. (Tämän kertoi minulle äitini Kirsti , joka sanoi kuulleensa sen ukilta. Muuta hän ei sitten ole kuulutkaan.) Ukilla oli kaksi veljeä Jaan ja  kaksoisveli Mikkel. Jaan kuoli 1947 ja Mikkelin kohtalo on epävarma. Kenties hän kuoli vuonna 1937. Hän oli merikapteeni laivastossa.  Jaan on Esterin isä ja Ester on siis isäni Olavin serkku. Vai onko sittenkään, palaan aiheeseen.

Ukki on ilmeisesti tullut ensimmäisen kerran Suomeen jo joskus 1914 - kenties serkkunsa Mattin kanssa jäätä pitkin yli Suomenlahden, asunut Jyväskylässä.

Seppo Zetterberg kirjoittaa, että Venäjän vallankumous vuonna 1905 oli Viron historian suuri käännekohta. Se politisoi perinteisen Suomen sillan. Levottomuudet ajoivat Virosta Suomeen tulevien määrän huippuunsa. Oli heitä, jotka Viron kumousliikehdinnässä olivat saaneet kuoleman- tai vankeustuomion  ja oli heitä, jotka kokivat toimintamahdollisuutensa kotimaassa olemattomiksi.  Oli heitäkin, jotka lähtivät Virosta suoraan Keski-Eurooppaan, mutta pääosin paettiin ensin Suomeen, missä yritettiin viipyä mahdollisimman pitkään. Helsingistä kauemmas menevät suuntasivat usein Ruotsin kautta Saksaan, Sveitsiin, Ranskaan, Yhdysvaltoihin, Austraaliaankin. Maailma oli liikkujille vapaa. Ulkomaanpassia vaadittiin vain jossain maissa, eikä viisumista ollut vielä tietoakaan. Demokraattisissa maissa ei rajan ylittämiseksi vaadittu minkäänlaista dokumenttia. Mentiin ja asetuttiin asumaan.
Helsinkiin saapuvista pakolaisista pienempi osa tuli suoraan yli Suomenlahden kalastajien ja laivureiden veneillä tai vuorolaivoilla, jotka ankarien jäiden aikaan liikennöivät Tallinnasta Hankoon. .... Suurin osa pakolaisista saapui Pietarin kautta, joka oli tärkeä virolaisten keskus. 
On arvioitu, että 1906 Helsingissä olisi ollut noin 3000 virolaista, joista suurin osa li tavalla tai toisella pakolaisia....
Helsingin kansainvälisessä pakolaisjoukossa oli sivistyneistöä - asianajajia, lehtimiehiä, kirajilijoita, opettajia - teollisuustyöväestöä, talonpoikia ja maalaisköyhällistöä. Edustettuna oli useita kansallisuuksia: venäläisiä, virolaisia, lättiläisiä puolalaisia. 

Zetterberg kertoo myös, miten suurlakon aikaan virolaiset saattoivat toimia lakonmurtajina ja suostua työhön liian alhaisella palkalla. Saarenmaalainen Hääl lehti teroitti mieliin, että Suomessa on meneillään suuret kamppailut. Ne johtivat lakkoihin, joita murtamaan saarenmaalaisia haluttiin. Jos työtä piti lähteä etsimään, kannattaisi mennä muualle kuin Suomeen.
Friederbert Mihkelson kuvaa Viron pakolaisten asemaa Suomessa: Elämä ei ollut tänään yhtään sen helpompaa kuin eilen. Se oli köyhää pakolaiselämää, aliravitsemusta, kieltäytymistä kaikkein välttämättömimmistäkin asioista. Toiveita huomispäivän suhteen ei ollut, ja koti-ikäväkin vaivasi. Odotettiin tietoja kotimaasta ja tilanteen salliessa oltiin valmiita palaamaan sinne. (Tämä kuvaus vuosilta 1906-07)
Suhtautumisessa pakolaisiin oli kolme vaihetta: Aluksi heihin ei suhtauduttu mitenkään kielteisesti, ketään ei ilmiannettu. Sitten alettiin panna täytäntöön keskushallinnon antamia tarkkailumääräyksiä, mutta ei ryhdytty toimenpiteisiin. Sitten pakolaisten toimintaa alettiin seuraamaan. Ilmapiiri Suomessa muuttui virolaisvihamieliseksi. (Seppo Zetterberg: Kulttuuria ja kumouspuuhia. Helsingin virolaisyhteisö 1900-luvun alussa.)

En tiedä, miten Jyväskylässä 1914 oleillutta Hassua tämä kaikki kosketti, mutta muistan, kun ukki oli kerran tulossa junalla Viialasta meille Vilppulaan miltei 50 vuotta myöhemmin. Hän ajoi vahingossa Vilppulan ohi Kolhoon, josta asemamies soitti isän häntä hakemaan. Isän mielestä tämä tapahtui siksi, että hän häpesi huonoa suomenkielen taitoaan, eikä mielellään kysynyt siksi neuvoa. En tiedä, oliko näin, mutta varsin murtaen hän suomea puhui. Toisaalta sama ihminen oli käynyt kääntymässä ilman kielitaitoa Valloissa.

Jyväskylässä  ukki lie jossain vaiheessa tapasi  (työväen näyttämän näyttelijä) Sanelma Salojärven. Kirkonkirjojen mukaan heidät on vihitty 11.9.1921. Isäni Olavi syntyi 14.12.1922. Mutta se onkin sitten kokonaan toinen juttu. Se on asia, jonka vuoksi matkustiin Jyväskylään vuonna 1987.

Isäni on kastettu neljä vuotiaana Henrik Olavi Tedreksi. Myöhemmin kerron kolmesta miehestä - Usko Olavi Salojärvestä, Sulo Henrik Autereesta ja kolmas Olavi on Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta - kirjan Olavi.  NImensä isäni lie saanut heidän mukaansa.